Kuinka sä uskallat?

Aavistuksen reilu vuosi sitten työkaverini heitti kahvitunnilla puoli vitsillä ''Janika, pitäisikö sun ostaa mun kämppä?" Vastasin kieltävästi, mutta menin kuitenkin uteliasuuttani vilkaisemaan. Tästä kysymyksestä kaksi viikkoa eteenpäin paperihommat oli tehty ja olin juuri ostanut ensiasuntoni. Puristin pankkivirkailijan kättä ja hymyilin leveästi.

Sosiaalinen media alkoi täyttyä remonttipäivityksistä ja milloin mistäkin maalipurkin kuvasta - kellekään ei ollut epäselvää, missä vaiheessa milloinkin mentiin. Malttamaton luonteeni oli kovassa testissä, sillä remonttia kesti kolme pitkää kuukautta. 

Itsenäisyyspäivänä pääsin vihdoin muuttamaan. Istuin kynttilän valossa yksin sohvalla ja mietin kuinka hyvin kaikki on. Lisäsin kuvan uudesta kodistani, kuvatekstinä #onnellinen. Kaiken muun hyvän lisäksi mulla on nyt koti, mikä on tehty viimeisen päälle omien mieltymysten mukaan. Ajattelin, että täällä mä viihdyn pitkään.

Maaliskuun alussa saan viestin, äitini hyvän ystävän tyttäreltä Sallilta. Olemma lapsena tainneet ratsastaa samalla ponilla, sekä joskus törmätty vanhempiemme ystävyyden ohella. Tyttö, jonka tunnen vain nimeltä lähettää minulle viestin jonka sisältö oli suunnilleen tämä: "Moikka Janika! Oon suunnitellut kaverin kanssa lähteväni reissaamaan Australiaan, mutta hänen lähtönsä kuitenkin peruuntui.. Kuulin, että oot ollut myös kiinnostunut ausseista, ja lisäksi oot aika nopea liikkeissäsi. Miltäs kuulostaa?'' 

Ensimmäisenä mietin, että noh eipä kauhean hyvältä.. Oon juuri ostanut asunnon, mulla on vakituinen työ, ja enhän mä edes tiedä millainen tyyppi koko Salli on. Lupaiduin kuitenkin, että voitaisiin nähdä ja vähän katsoa kohtaako edes meidän reissusuunnitelmat, saati miten tullaan edes juttuun. 

Ensitreffit Sallin kanssa, sunnuntaina 8.3. Kaikki tuntuu heti oikealta. Tullaan hyvin juttuun, olemme samaa mieltä reissun sisällöstä, ajankohdasta, budjetista ja muista oleellisista seikoista. Lupasin sulatella asiaa seuraavan viikon, kunhan olen kerennyt jutella pomojeni kanssa talvilomalta palattuani. 

Olisin tullut viikon odottelusta hulluksi, joten päätin hoitaa asian alta pois heti seuraavana päivänä. Astelin epävarmoin askelin pomojeni luokse, jotka molemmat katsoivat minua kysyvästi. Miksi halusin pitää yhtäkkiä palaverin, vaikka olen lomalla? Yritän alkaa muotoilla kysymystä, mutta muutaman sanan sanottuani purskahdan itkuun. Olin jo päättänyt mielessäni, että nyt on oikea aika lähteä reissuun, mutta jännitin miten työn kanssa kävisi. Sovittiin, että saan talven vapaata ja kaikki oli hyvin.

Viisi päivää ensitreffien jälkeen oli aika nähdä uudestaan. Päätettiin käydä syömässä ja kokeilla viettää puolikas vuorokausi saman katon alla. Kaikki meni hyvin ja seuraavana päivänä lentoliput oli kourassa ja viisumipaperit vetämässä. 

Siitä kun liput varattiin, on nyt 25 viikkoa aikaa. Kaikki lupailivat, että aika menee nopeasti ja lähtö on ennen kuin huomaammekaan. Totta se on.  En voi uskoa, että lähtöön on enää 25 PÄIVÄÄ!

Tulen blogissa kertomaan vielä Suomesta kuulumisia ja reissuun valmistautumista. Sen jälkeen tarkoitus on päivittää tänne kuulumisia, kuvia ja fiiliksiä pitkin reissua. Tervetuloa matkaan! (Ulkoasu on vielä aika karu, mutta päivittynee pikkuhijaa)